Miten sitä voikaan olla pieni ihminen niin iloinen kuin minä, tässä suuressa maailmassa, juuri nyt. Eilen oli viimeinen päivä koulussa ennenkuin he armollisesti päästivät kaksi vaihtaria vähän etuajassa kesälomille. En oikeen ittekkään tiiä, miten pystyisin sanoin kuvaamaan eilisen tunteiden täyttämää päivää. Toisaalta olin ihan mahdottoman iloinen ja onnellinen, mutta myös toisaalta haikea ja surullinen .
Iloisuudelle on täällä aina monia syitä. Eilen niitä oli muunmuassa se, että meidän ryhmämme sai toisen sijan koulumme tärkeässä kulttuurikilpailussa, ja saimme sen johdosta söpöt mitallit kaupaamme. Myös koulun loppuminen ja ajatus vapaa-ajasta ja kaikesta mitä sillä voikaan tehdä, sai hymyn entistä leveämmäksi kasvoillani. Ja koko brasilialainen kulttuuri halauksineen ja suudelmineen tottakai on aina yhtä pätevä syy olla iloinen. Eilen myös tuli mietittyä paljon koko vaihto-oppilaana oloani, ja kaikkea mitä ollenkaan saanut täällä kokea, koska tuli myös täyteen 4 kuukautta tätä mahtavuutta. Kerronpa siitä lisää vähän tuonnempana.
Jälkimmäinen, täysin vastakkainen tunnetila, johtuen siitä, että niinkuin kaikissa oppilaitoksissa, myös täällä, opintonsa suorittaneet opiskelijat valmistuvat ja lähtevät jatkamaan opintojansa muualla. Monet lähtevät toiseen kaupunkiin ja jopa toiseen osavaltioon opiskelemaan. Se tekee minut surulliseksi, koska heistä on tullut minulle tärkeitä ystäviä ja osa jokapäiväistä elämääni. Tuntuu, että heti kun johonkin oppi ja tottui, se taas muuttu (uskokaa pois, itseasiassa tämä tunne on varmasti hyvin tuttu kaikille vaihtareille ympäri maailmaa..). En välttämättä enää tapaa kaikkia enää ollenkaan. Niin se vaan menee. En myöskään nää monia muita ystäviäni pitkään aikaan, koska kesälomalla kaikilla on paljon tekemistä ja matkustelua, kuten myös minulla.
No mutta, jos ei sanoilla ihan selkeästi saanut itteäni ymmärretyksi, voitte kuvitella sen tunteen kun haluaa itkeä ja nauraa samaan aikaan.
4 kuukautta
Ai siis mitä?! Kyllä, neljä kuukautta on nyt kulunut siitä, kun jätin äitini itkemään Helsinki-Vantaan lentokentälle. Sinne jäi haikeasti (niin ainekin kuvittelen) perääni katselemaan myös isi ja yksi maailman parhaista ystävistäni, ja tottakai muitten vaihtareiden perheet ja lähimmäiset. Miten aika onkaan voinut hurahtaa niin nopeasti? Yritän oikeastaan olla kauheasti ajattelematta aikaa ollenkaan.Ja juuri silloinhan se juuri kuluukin älyttömän nopeasti. En vaan halua ajatella, että aikani täällä loppuu jonakin päivänä ja että pitää palata takaisin Suomeen.
Viimeisten viikkojen aiikana olen itse ja muitten vaihtareiden kanssa miettinyt, kuinka onnekkaita olemmekaan, kun saamme viettää tätä mahtavaa vuotta täällä. Miten pystymmekään ikinä kiittämään perheitämme kotimaassa ja täällä, Rotarya, koulujamme ja kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat tehneet meille tämän kokemuksen mahdolliseksi? Tähän mennessä olemme päätyneet siihen vastaukseen, että meidän pitää arvostaa kaikkea mitä täällä koemme ja opimme, ja ottaa kaiken irti siitä mitä me täällä voimme kokea ja oppia. Meidän pitää yrittää olla tämän mahdollisuuden arvoisia.
Neljään kuukauteen on myös mahtunut perheen vaihto, josta mainitsinkin jo aikaisemmin.Nyt on kaksi viikkoa takana tässä perheessä ja sopeutuminen uusiin ihmisiin, paikkoihin ja tapoihin on vielä pikkuisen kesken. En olisi voinut kuvitellakkaan kuinka rankkaa ja outoa perheen vaihtaminen minulle voisikaan olla. Minulla on heitä kova ikävä, ja odotan innolla jälleentapaamistamme. On ihmeellistä, miten paljon täysin ventovieraisiin ihmisiin kiintyi niinkin lyhyessä ajassa.
Ja tähän loppuun vastaan vielä siihen kysymykseen joka joka ehkä käy monen lukijan mielessä: Onko minulla ikävä kotiin Suomeen? Vastaus tällä hetkellä on aika pitkälti, että ei ole kauhea ikävä. Lähinnä joitakin asioita kuten rakasta koiraani Juttaa, ruisleipää, rasvatonta maitoa, saunaa ja salaattia. Miksikö ei ole kova ikävä perhettäni? No siksi, että minun elämäni on täällä nyt, ja miulla on rakastava perhe myös täällä. Pidetään yhteyttä perheeni kanssa aina välillä, ja tiedän että he odottavat minua siellä Suomen kodissa. Tiedän että he ymmärtävät tilanteeni nyt, ja minä olen myös oppinut arvostamaan heitä ja heidän kanssaan vietettävää aikaa (vaikkakin nyt skypen välityksellä) paljon paremmin. Ikävä saattaa vielä iskeä ajan myötä, mutta otan sen vaan kasvattavana asiana.
Kuulumisiin taas ja hyvät joulun odotukset kaikille!! :)
